Väistämätöntä on se, että koiraharrastuksessa tai koiran omistamisessa ärsyttää jokin asia. En ainakaan usko, että mikään asia voi jatkuvasti olla pelkästään ihanaa ja mahtavaa. Olen itse pannut tässä viime aikoina merkille yhden ainoan ärsyttävän asian. Kyllä, vain yhden.
Mikä se sitten on? Mikä koiran omistamisessa ärsyttää eniten opiskelijaa, joka on itse valinnut tämän tilanteen? Aikaisemmat aamuherätyksetkö? Kuka nyt haluaisi herätä aamulla aiemmin! Mokoma menemisiä rajoittava karvakasa? Eihän opiskelija tahdo antaa minkään rajoittaa vapauttaan, ainahan niiden on käytävä ryypiskelemässä tapahtumissa!
Vaan ei. Ei sinnepäinkään. Minua henkilökohtaisesti nimittäin ärsyttävät tällä hetkellä eniten ne iki-ihanat koirankarvat, jotka tarttuvat vaatteisiin ja joita villakangastakkiin jää sitkeästä teippitarraharjan käytöstä huolimatta. Näin vähäisestä ärsytyksen aiheesta olen vetänyt sen johtopäätöksen, että asiat voivat olla vain hyvin.
Elämän sanotaan olevan täynnä valintoja. Minun valintaani kuuluvat nurkissa pyörivät karvatupot, vaatehuoneen hyllyllä korissa oleva puruluupussi ja lattialla lojuva aktivointilelu. Minun valintaani kuuluu se, etten voi pyöriä koko päivää missä sattuu ja tulla ja mennä miten huvittaa.
Pitäisikö sen sitten haitata? Se on siitä kiinni, miten jokainen sen kokee. Minä en koe, että vapauteni on jotenkin erityisen rajoitettu. Se tuntuisi omalla kohdallani täysin typerältä. Minähän olen itse valinnut, että minusta on tullut koiranomistaja. Samaten minä olen itse valinnut eri vaihtoehdoista sen, että haluan Netan mukaani tänne.
Koira tuo velvollisuuksia ja vastuuta. Minä en miellä niitä velvollisuuksia miksikään nilkassa kiinni roikkuvaksi palloksi. Ja velvollisuuksien vastapainoksi on vapaavalintaisia asioita. Jopa siinä koiran omistamisessa. Koiraa tulee esimerkiksi kouluttaa, mutta kaikenlainen harrastustoiminta on vapaaehtoista.
En osaa sanoa, miksi koen koiran omistamisen sellaiseksi kuin sen koen. Ehkä siksi, että perheessäni on koko elämäni ajan ollut aina ainakin yksi koira. Ehkä siksi, että minussa asuu vieläkin se koiraharrastaja, joka ei vielä ole tosin noussut pintaan. Tai ehkä siksi, että se vain tuntuu siltä. Ehkä ei olekaan olemassa mitään loogista syytä.
Minusta tuntuu, että joka toisessa postauksessa mainitsen sen, ettei treenaaminen ole huvittanut. Että muutamaa hassua minimalistisen pientä harjoitteluhetkeä lukuun ottamatta emme ole treenanneet mitään. En ole ehtinyt odottaa sen koiraharrastajaminän uutta nousua. Treenaaminenhan taas olisi vain järjestelykysymys.
Vannon edelleen sen nimeen, että jos ei huvita treenata, niin sitten ei treenata. En halua lähteä kaivelemaan motivaatiota esiin väkisin. Tai pikemmin en halua lähteä treenaamaan sillä mielellä, että treenataan nyt kun on kerran pakko. Voihan pakko joskus toki olla motivaattori, mutta jos se toimii motivaattorina aina, onko treenaaminen enää mielekästä?
Niin, sellaista se vähän on. En muista, onko tällaista pidempää treenaamattomuuden kautta ollut ihan hetkeen. Kun harrastusten osalta matkan varrella on ollut kaksi agilityvuotta ja tänä vuonna olleet tokotreenit, voin todeta, etten ole oikeasti hetkeen ollut Netan kanssa treenaamatta mitään näin kauan. Ja olen sen verran huono ihminen, etten tunne huonoa omaatuntoa.
Ja vaikka treenaaminen ei viime aikoina ole ollut kuvioissa mukana, olen silti koiraharrastaja. Samaten olen koiranomistaja. Ja yhä edelleen minä olen opiskelija. Eikä opiskelijalla ole aikaa koiran omistamiseen. Vai mitenkäs se menikään..? Tästähän voisi kirjoittaa oman erillisen postauksensa.
Palataanpa takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Paljon todellakin on asenteesta ja suhtautumisesta kiinni. Jos ajatus koiran omistamisesta on kuin vankila, lienee parasta olla hankkimatta koiraa. Sellaisen omistamiseen kun kuuluu niin paljon. Kuten sateessa kadulle suuntaaminen. Kuten ilo, jota ne omistajilleen tuottavat. Niin, ja ne vaatteissa olevat karvat.
Mikä se sitten on? Mikä koiran omistamisessa ärsyttää eniten opiskelijaa, joka on itse valinnut tämän tilanteen? Aikaisemmat aamuherätyksetkö? Kuka nyt haluaisi herätä aamulla aiemmin! Mokoma menemisiä rajoittava karvakasa? Eihän opiskelija tahdo antaa minkään rajoittaa vapauttaan, ainahan niiden on käytävä ryypiskelemässä tapahtumissa!
Vaan ei. Ei sinnepäinkään. Minua henkilökohtaisesti nimittäin ärsyttävät tällä hetkellä eniten ne iki-ihanat koirankarvat, jotka tarttuvat vaatteisiin ja joita villakangastakkiin jää sitkeästä teippitarraharjan käytöstä huolimatta. Näin vähäisestä ärsytyksen aiheesta olen vetänyt sen johtopäätöksen, että asiat voivat olla vain hyvin.
Elämän sanotaan olevan täynnä valintoja. Minun valintaani kuuluvat nurkissa pyörivät karvatupot, vaatehuoneen hyllyllä korissa oleva puruluupussi ja lattialla lojuva aktivointilelu. Minun valintaani kuuluu se, etten voi pyöriä koko päivää missä sattuu ja tulla ja mennä miten huvittaa.
Pitäisikö sen sitten haitata? Se on siitä kiinni, miten jokainen sen kokee. Minä en koe, että vapauteni on jotenkin erityisen rajoitettu. Se tuntuisi omalla kohdallani täysin typerältä. Minähän olen itse valinnut, että minusta on tullut koiranomistaja. Samaten minä olen itse valinnut eri vaihtoehdoista sen, että haluan Netan mukaani tänne.
Koira tuo velvollisuuksia ja vastuuta. Minä en miellä niitä velvollisuuksia miksikään nilkassa kiinni roikkuvaksi palloksi. Ja velvollisuuksien vastapainoksi on vapaavalintaisia asioita. Jopa siinä koiran omistamisessa. Koiraa tulee esimerkiksi kouluttaa, mutta kaikenlainen harrastustoiminta on vapaaehtoista.
En osaa sanoa, miksi koen koiran omistamisen sellaiseksi kuin sen koen. Ehkä siksi, että perheessäni on koko elämäni ajan ollut aina ainakin yksi koira. Ehkä siksi, että minussa asuu vieläkin se koiraharrastaja, joka ei vielä ole tosin noussut pintaan. Tai ehkä siksi, että se vain tuntuu siltä. Ehkä ei olekaan olemassa mitään loogista syytä.
Minusta tuntuu, että joka toisessa postauksessa mainitsen sen, ettei treenaaminen ole huvittanut. Että muutamaa hassua minimalistisen pientä harjoitteluhetkeä lukuun ottamatta emme ole treenanneet mitään. En ole ehtinyt odottaa sen koiraharrastajaminän uutta nousua. Treenaaminenhan taas olisi vain järjestelykysymys.
Vannon edelleen sen nimeen, että jos ei huvita treenata, niin sitten ei treenata. En halua lähteä kaivelemaan motivaatiota esiin väkisin. Tai pikemmin en halua lähteä treenaamaan sillä mielellä, että treenataan nyt kun on kerran pakko. Voihan pakko joskus toki olla motivaattori, mutta jos se toimii motivaattorina aina, onko treenaaminen enää mielekästä?
Niin, sellaista se vähän on. En muista, onko tällaista pidempää treenaamattomuuden kautta ollut ihan hetkeen. Kun harrastusten osalta matkan varrella on ollut kaksi agilityvuotta ja tänä vuonna olleet tokotreenit, voin todeta, etten ole oikeasti hetkeen ollut Netan kanssa treenaamatta mitään näin kauan. Ja olen sen verran huono ihminen, etten tunne huonoa omaatuntoa.
Ja vaikka treenaaminen ei viime aikoina ole ollut kuvioissa mukana, olen silti koiraharrastaja. Samaten olen koiranomistaja. Ja yhä edelleen minä olen opiskelija. Eikä opiskelijalla ole aikaa koiran omistamiseen. Vai mitenkäs se menikään..? Tästähän voisi kirjoittaa oman erillisen postauksensa.
Palataanpa takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Paljon todellakin on asenteesta ja suhtautumisesta kiinni. Jos ajatus koiran omistamisesta on kuin vankila, lienee parasta olla hankkimatta koiraa. Sellaisen omistamiseen kun kuuluu niin paljon. Kuten sateessa kadulle suuntaaminen. Kuten ilo, jota ne omistajilleen tuottavat. Niin, ja ne vaatteissa olevat karvat.
