perjantai 28. kesäkuuta 2013

Jatkouimakoulu

Jos niin voi sanoa... Koska kesätyöni loppuivat ja koska oli aikaa, kävimme Axu-eukun luona. Ideana oli mennä uimaan ja saada Nettakin uimaan. Mutta mitä tekee Netta pelastusliiveissään? Katselee vain rannalla ja ehkä vähän kastaa tassujaan rantaveteen. Ei mitään vaikutusta, vaikka minä räpiköin ja sukellan. Olisi varmaan pitänyt olla nameja mukana.

Ulkoilujen jälkeen Netta melkein suostui leikkimään Axun kanssa. Ainakin se sinkoili ja innostui Axun leluista... Ja Axun omistaja saattoi saada näistä kahdesta yhteiskuvan. Kuvia odotellessa... Oma kamerani kun oli kotona.

Uintiopetus jatkui illalla lenkillä. Netalla oli taas liivit ja kyllähän se edelleen tuli siihen asti, että se oli uintisyvyydellä. Sitten sille tuli hätä päästä rantaan. Nyt vain oli hihna kiinni liiveissä ja sillä sai kevyesti ohjailtua Netan suuntaa. Pakkohan se on matalammalle aina päästää, jos se on ihan oikeasti hädissään. Mitenkähän sen saisi tajuamaan, että kyllä se vesi kantaa, vaikka sen tassut eivät olisikaan pohjassa kiinni. Samaisella reissulla Netta myös tärisi, olikohan se sitten vilua vai pientä hätää siitä uinnista, mene ja tiedä.

Toisaalta Mirulle asia oli selvästi hankalampi. Äiti opetti sitä uimaan samalla, kun minulla oli kädet täynnä työtä Netan kanssa. Mukana oli siis koirien iltaruuat sekä Netalle yksiä nameja, jotka tulivat yhdestä mätsäristä palkinnoiksi. Mirulle vesi on selvästi isompi "kynnys" kuin Netalle, joka tosin kävi viime kesänä koirien uimakoulussa.

Nyt olisi vain perusteiden romuttamista kantaa Netta veteen liiveissä tai ilman. Niin kokeiltiin kaksi vuotta sitten, eikä se luonnollisesti Nettaa miellyttänyt, mutta koirauimakoulussa onneksi tuli lisää tietoa. Treeniä, treeniä, treeniä vaan, ja ehkä se sitten jonain päivänä uikin. Vilkulle taas uiminen ei ole ongelma eikä mikään. Siitä asti, kun se oppi uimaan, se on uinut varmasti (melkein liiankin) ja rauhallisesti.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Sekalaisia kuulumisia ja hajanaisia ajatuksia

Jos nyt kuitenkin yritetään edetä näissä asioissa järkevässä järjestyksessä. Juhannuksen tienoilla tein pari pistolukkopantaa (suomeksi: tappelin ompelukoneen ja oman tyhmyydenkin kanssa). Alempi on Netan ja ylempi sitten joskus tulevaisuudessa tulevalle sheltille.


Maanantaina käytiin Axu-eukun luona lenkkeilemässä. Silloinkin oli lämmintä, mutta se oli sentään ennen näitä helteitä (joista minä en tykkää sitten ollenkaan). Käytiin Sinkkolan kotieläinpihassa ja Netta taisi ekaa kertaa elämässään nähdä lampaita. Se haisteli aluksi varovasti aidan raosta ja sitten se perääntyi. Joo-o, superpaimen. Netta the lammaskoira.
Netta the lammaskoira onkin Netta the jäniskoira. Viime viikolla yksi ilta pihalla oli jänis. Kun Netta näki sen ikkunasta, alkoi aluksi pienempi haukkuminen ja lopulta kuultiin vähän kovempikin ääni. Muut koirat olivat tuolloin lenkillä ja minä, isä ja Netta kotona. Oli treenipäivä. Ja yksi aamu ihan tällä viikolla Netta haukkui olohuoneessa ja näin ikkunasta, kuinka jänis loikki tiehensä.



Yritin eilen katsoa Yleltä tullutta dokkaria sairaaksi jalostetuista koirista. Se oli jatko-osa jo aiemmin ilmestyneelle dokkarille ja laitoin digiboksin tallentamaan sen tiistai-iltana, koska töiden takia ei olisi kannattanut valvoa niin myöhään. Keskittymiskyky vaan oli vähän hukassa ja en jaksanut katsoa sitä loppuun, johtuu varmaan ihan väsymyksestäkin. Pitää katsoa joskus toiste.

Sitä aiempaa osaakaan en ole nähnyt kuin osittain, ainakin tällä dokkarilla mainittiin cavaliereista ja syringomyeliasta. Siitä muistin nähneeni ainakin pätkän siitä aiemmasta osasta. Kyllä siinä senkin aikaa, mitä sitä katselin, alkoi jo useammassa kohtaa itkettää.

Tänään ukkosti. Harmillisesti meidän kohdalla ei satanut. Jyrinä hermostutti selvästi ainakin Nettaa ja Mirua, jotka läähättivät, mutteivat muuten reagoineet sen kummemmin. Varmaan Vilkkukin reagoi suht samalla tavalla. Tänään kävin myös ostamassa uuden naksuttimen, koska hukkasin vanhan pinkin... Just joo. Ja olisi vähän agilityideoitakin, mutta yleiseen treenailuunkin tulee heinäkuussa kolmen viikon tauko.

Muistinkohan nyt kaiken? Otin Netasta uuden rakennekuvan. Siinä se on harjaamaton. Tarkoitukseni oli ottaa Netasta rakennekuva ensin harjaamattomana ja sitten paremmin puunattuna. En kuitenkaan löytänyt sumutinpulloa. Koirille ostetusta vesipullosta sai ruiskutettua vettä, muttei se ollut ehkä ihan niin toimivaa. Lopulta ei saatu kuvaa Netasta kunnolla harjattuna, koska Nettaa ei enää huvittanut niin paljoa seistä. Tuttu juttu seisotuskuvista.


Sehän on edelleen muhku... Missä ihmeessä sen karvanlähtöaika oikein viipyy? Vielä viime vuonna ennen sterkkausta se oli niin karvaton. Mutta eipä enempää jauheta tästä Netan turkin muutoksesta. Paitsi... Toivottavasti siitä ei tule karvaisempaa. Lauletaan vaikka PMMP:n Pikkuveljeä muunnetuilla sanoilla. "Pysy aina jättishelttinä ja kaljuna, älä koskaan turkiinnu, en meidän taloon muhkumpaa Nettaa halua!" (Paitsi ettei se enää ole kalju. Whatever..!)

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Agiliitoa part x ja y

Miten treenipostaukset kuuluu aloittaa? Hei me käytiin taas eilen treeneissä. Joo, tosi toimivaa... Tai sitten ei. Nettaa hirvitti hallin isompi ovi, jota nostettiin ylös (miksi minusta tuntuu, ettei näitä selityksiä tajua kukaan?). Netta pakitti niin pitkälle kuin hihna riitti ja tärisi. Enpä ole ennen nähnyt sen tekevän mitään vastaavaa. Käytiin vähän ajan kuluttua siinä oviaukolla. Samaten Netta tärisi pelosta, kun se ovi laskettiin treenien päätteeksi alas. Jaahas.
 
Niin, sitä rataa. Tehtiin aluksi kaksi kertaa. Ekalla kertaa tuli pieni kämmi kasihypyn jälkeen. Olin suunnitellut valssaavani ja mitä minä teinkään? Takaaleikkaus. Eikä tarkoituksella. Nettakin vähän hämääntyi. Tokalla kertaa sainkin sitten sen valssin siihen. Kyllä Netta juoksi! Ja mikä vauhti sillä nyt olikaan puomilla! Vielä hiottiin vähän kasihyppyä. Kaarros kun saisi Netalla olla tiukempi. Treeniä vaan lisää tähänkin.

Tehtiin treenien lopuksi vielä rata minihypyillä, siitä video alempana. Netta taisikin jo olla vähän väsynyt siinä vaiheessa. Ja taas minä kämmäilin kasihypyn jälkeen! Tällä kertaa en vain unohtanut valssia, vaan ohjasin eri puoleltakin. Joo-oh..
 
 
Ulkona oli harjoiteltavana kepit ja keinu. (Keinusta ei sen enempää, se meni suht tavalliseen tapaan ja Netta oli ihan innokas.) Tarkoitus oli treenata keppikulmia. Hypytkin kuuluivat osaltaan tähän juttuun. Netalla oli edelleen ohjurit, muttei joka välissä (vaan niissä väleissä, missä ne olivat edellisellä treenaajalla olleet). Vauhtia nyt saisi olla enemmän. Eipä sitäkään tule, jos ei ikinä käy treenaamassa.
 
Pitää varmaan ottaa namialusta kepeille käyttöön (ja rukoilla, ettei Netta ohittele ohjureita tai tee muita omia juttujaan päästäkseen nameille), koska välillä Netalla meni vähän haahuiluksi ja ehkä sekoiluksikin, kun se katsoi minua. Eli ei varmaan enää namia kädestä.

 

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Piri

4.4.2007-12.2.2010

sä et tuu sieltä takas milloinkaan
huudan kuinka kauas ja kuinka kovaa vaan
sä et kuule rukoustani kuitenkaan
pyydän kuinka kauniisti ja kauan vaan

Muistan vieläkin sen aamun, kun äitini tuli herättämään minut ja kertoi, että Piri on jäänyt auton alle ja kuollut. Vielä unenpöpperössä se ei tuntunut todelliselta ajatukselta. Minä kai nipistin itseäni todetakseni, että olin hereillä. Kaikesta huolimatta halusin sinä päivänä mennä kouluun, mutta isä tuli hakemaan minut ennen liikuntatuntia.

when it hurts inside
read all the signs
follow
it's okay to feel down
and just remember that nothing's made to last

En tiedä, vaikuttiko kouluun meno Pirin kuolemasta huolimatta asioihin millään tapaa. Mietin, mitä tästä nyt tulisi, kun Suskun kuolemakin oli ollut kamala isku. Piri kuoli kahta päivää ennen ystävänpäivää. Se ystävänpäiväkin taisi osittain kulua itkemiseen. Ei mikään paras mahdollinen ystävänpäivä. En kuitenkaan enää seuraavalla viikolla kokenut surevani Piriä enää kovin paljoa. Jälkikäteen olen kuitenkin miettinyt, sysäsinkö asian vain mielessä kauemmaksi.

kun liian nopeaa on ihmisen lento
kuin sudenkorento
niin hauras ja hento
ja liian nopeasti aika voi viedä

Vaihdetaan tuohon pätkään ihmisen tilalle koira. Kuka olisi odottanut, että oli Pirin vuoro lähteä? Piri ei ehtinyt nähdä edes kolmatta syntymäpäiväänsä. Piri oli nukkunut välillä öisin häkissään minun huoneessani. Viimeinen muistikuvani Piristä elossa on, kun päästin sen yöllä huoneestani. Aamulla Piriä ei enää ollut.

traces of your light
are disappearing from my life
I wish that I could hold you now
but I can only cry

Kuten Susku, myös Piri on alkanut jäädä muistoissa taka-alalle. Nyt Pirin muisteleminen alkoi kuitenkin itkettää vähän. Ei se enää ole päivittäisessä elämässä mukana. Meillä on Miru, joka on Pirin siskon pentu. Jos Piri eläisi, Miru ei olisi meillä. Jossittelu on turhaa.
tiedän että elämää ei voi hallita
se kulkee minne tahtoo vapaana

Eihän sitä koskaan tiedä, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Kyllähän sen tietää, että koira ei elä niin kauaa kuin ihminen. Tuskin kukaan toivoo koiransa kuolevan nuorena. Jokainen koira ansaitsisi pitkän elämän, kunhan se on sellaisessa kunnossa, ettei eläminen aiheuta sille tarpeetonta kärsimystä. Mutta vaikka kuinka olisinkin toivonut, että Piri olisi voinut elää pidempään, asialle ei voi mitään. Ehkä se oli kohtalon määräys.

Kursivoidut kohdat: 1. Laura Närhi - Jokainen yö (san. Laura Närhi), 2. Indica - In Passing (san. Jonsu & Rory Winston), 3. Indica - Ihmisen lento (san. Jonsu), 4. Anna Abreu - Everywhere I go, 5. Haloo Helsinki! - Lähtövalmiina (san. Elli Haloo & J. Mykkänen)

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Ikuisuuskysymys

Koiramaailmassa on paljon ikuisuuskysymyksiä, joista varmasti väännetään kättä vielä jatkossakin. Tämä on yksi niistä. Sekarotuinen vai puhdasrotuinen koira? Kumpi onkaan parempi ja jalompi? Mielipiteitä ainakin riittää. Pitäisikö minunkin valita puoleni?
Meillä ei ole ollut vain rotukoiria. Oli sekarotuinen Susku, jonka rotuja ei tiedetty. On Vilkku, jossa on suomenajokoiraa ja jämtlanninpystykorvaa. Puhdasrotuisista koiristamme ennen Nettaa ja Mirua talossamme tepasteli sileäkarvainen collie Piri.
Ala-asteella olin fanaattisesti sekarotuisten puolella, vaikka koirakirjoissa oli myös kivalta näyttäviä rotukoiria. Eihän sekarotuisilla ollut asiaa näyttelyihinkään! Tämä johti myös siihen, että halveksuin syvästi näyttelyitä, vaikken tiennyt mitään koiranäyttelyn kulusta. Minä jopa suunnittelin, kuinka tulisin kasvattamaan vain ja ainoastaan sekarotuisia koiria.


Jossain kohtaa tuli muutos. Hei, eivät ne sekarotuiset olekaan maailman ainoita kunnon koiria, vaikka ne eivät pääsekään näyttelyihin, eivätkä näyttelytkään ole niin huono juttu! Meille tuli sileäkarvainen collie Piri. Pirin jälkeenkään meille ei ole tullut vielä uutta sekarotuista.

Millä tasolla nyt mennään? En kuulu kumpaankaan ääripäähän. En ole fanaattisesti puhdasrotuisten puolella, mutta en myöskään pidä sekarotuisia maailman parhaimpina koirina. Olen kuitenkin tällä hetkellä enemmän puhdasrotuisten puolella. Se ei kuitenkaan näy erityisemmin. Minun oma koirani on puhdasrotuinen ja haaveilen siitä, että seuraavakin koirani on sheltti.

Terveysasioista en jaksa erityisemmin vääntää. Siihen puoleen en ole niin paljoa perehtynyt. Mutta miksi minä silti haaveilen puhdasrotuisista koirista? Yksi syy piilee koiraharrastuspuolella. Kyllähän sekarotuisenkin kanssa voi harrastaa virallisesti tokoa ja agilityä, näyttelyihin ei ole asiaa. Jollain tapaa tykkään näyttelyistä, vaikken niissä usein käykään. Sekarotuinen ei myöskään voi valioitua esimerkiksi agilityssä.

Mutta onko se todella niin, että kun on rotukoira, kaikki koiraharrastuksen ja sen myötä valioitumisen ovet ovat avoinna? Vaikka minun ja Netan harrastus on agility, tarkoittaako se sitä, että Netasta tulee vielä jonain päivänä agilityvalio? Mahdotonta sanoa, mahdotonta tietää, oma rehellinen veikkaukseni on, ettei siitä valiota tule.


Rotukoirissa myös jokseenkin tietää, minkä kokoinen se on aikuisena. Sekarotuisilla voi arvuutella tulevaa kokoa etenkin silloin, kun sen toisen vanhemman rodusta ei ole täyttä varmuutta. Toisaalta Netta on osoittanut, ettei se ihannekoko ole aina se koko, jonka lähelle koira jää. Netta on enemmän kuin sallitut 2,5 cm ihannekorkeutta korkeampi.

Tavallaan sama juttu on luonteessakin. Ja ehkä vähän kaikessa muussakin. Koskaan ei voi täysin tietää, mitä tuleman pitää. Luonne kuitenkin periytyy ja jos ei ole tietoa koiran toisesta vanhemmasta, ei voi arvuutella niin helposti sitä, millainen koira on aikuisena. Ainakin luulen niin, tästä minulla ei vielä omakohtaista kokemusta ole.

Rotukoirapuolella rotuun voi tutustua ennakkoon ja netistäkin löytää helposti tietoa. Mutta kuinka on, jos otat sekarotuisen? Jos törmäät ensimmäistä kertaa elämässäsi koiranpentuihin, joiden emä on jämtlanninpystykorva ja isä suomenajokoira, löydätkö yhtä helposti tietoa siitä, millaisia tällaisen yhdistelmän pennut ovat? Ehkä sitä löytyykin. Aina ei vain osaa etsiä. Eikä se aina käy mielessäkään.

Vilkku on vahinkopentueesta. Jotkut sekarotuiset ovat tarkoituksella teetetyistä pentueista. En kuitenkaan aio ottaa siihen asiaan kantaa tällä kertaa. Ainakin minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että rotukoiraa etsittäessä on helpompi ottaa selvää eri yhdistelmistä. On vaihtoehtoja. Onko sekarotuisten puolella näin?


Vaikka haaveilenkin siitä, että seuraava koirani on sheltti ja että ehkä vielä jonain päivänä joskus hamassa tulevaisuudessa otan sileäkarvaisen collienkin, en pidä mahdottomana ajatuksena sitä, että minulla vielä joskus olisi sekarotuinen koira. Ensin haluan kuitenkin sukeltaa vielä vähän syvemmälle rotukoirien maailmaan oman rotuni, sheltin, kohdalla.

Jos joskus hankin sekarotuisen, en usko siinä olevan pelkkiä metsästyskoirarotuja. Vannomatta paras, mutta toivon niin. Kukaan ei koskaan haluaisi vaihtaa Vilkkua pois. Se on ihana koira ja opettanut paljon. Koen paimenkoirapuolen enemmän omakseni. En tarvitse kuitenkaan paimenkoiraa paimennustehtävään, mutta paimentaustaista keskikokoista sekarotuista voisin harkita. Ehkä sitten joskus.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Ohje: näin teet näyttelyhihnan

Tilastojen perusteella Netan blogiin on eksytty näyttelyhihnan ohjetta tehdessä ja jos oikein muistan, on ohjeesta joskus kysyttykin. Niinpä päätin tehdä ohjeen, kun jaksaisin hankkia tarvikkeita, ja tässä sitä nyt ollaan. Tämä on ohje siitä, kuinka tehdä näyttelyhihna tavalla, jolla minä niitä teen. Tapoja on nimittäin varmasti useampiakin.

Tarvitset:
  • satiininarua
  • helmiä
  • liipasinlukon
  • sakset
  • tulitikut ja kynttilän tmv.
Satiininarua minulla on ollut aina yhteensä kahdeksan metriä, eli tässä tapauksessa neljä metriä kumpaakin väriä. Narua tosin jää tässä tapauksessa Netan kokoiselle koiralle hihnaa tehdessä yli, mutta ylijäämänarua olen hyödyntänyt väkerrellessäni esimerkiksi jonkinlaisia pidikkeitä numerolapuille. Liipasinlukko on ollut kokoa 6 mm. Helmien koosta en liiemmin osaa sanoa, noiden kaikkien reiän halkaisija on Antassun mukaan 4,5 mm. Ja kaikki tarvikkeethan ovat Antassusta.

Ohje on nyt kaksiväriselle hihnalle, mutta yksivärisen hihnan tekeminen ei ole sen vaikeampaa. Tässä ohjeessa esiintyvä hihna on aivan päästä päähän (lukon äärimmäisestä päästä hapsujen äärimmäiseen päähän) n. 77-78 cm pitkä, mutta olen tehnyt samalla narumäärällä myös pidempiäkin hihnoja. Esimerkiksi ensimmäinen tekemäni näyttelyhihna on pituudeltaan n. 99 cm ja siitäkin jäi hieman narua yli.


Ensimmäistä näyttelyhihnaa tehdessäni käytin apunani Käspaikan neljän nauhan pyöreän punoksen ohjetta, jota jonkin verran sovelsin. Totesin kuitenkin, että minulle ainakin on helpompi selostaa asia suoraan kuvia apuna käyttäen. Kaksiväriseen hihnaan saa kahta tehtyä kahta eri "kuviota", tässä nyt toinen. Nauhat siis pujotetaan lukkoon ja laitetaan suht tasaisesti, etteivät päädyt ole tässä vaiheessa aivan eri kohdissa.

Aloitus on aina vaikeinta enkä kaksiväristä hihnaa tehdessä koskaan meinaa muistaa, pitääkö samanväristen olla samalla vai eri puolella. Totesin, että eri puolella. Tässä minulle tuli kuitenkin taas kerran vähän väliä sekoiluja. Niin tuppaa käymään aina, kun näyttelyhihnaa teen. Silloin vain puran ja koetan saada kaiken taas sujumaan.


Nauha A vedetään aluksi B:n ja C:n ali. Nyt nauha on C:n ja D:n välissä. Sitten nauha A laitetaan C:n yli ja kiristetään. Hihnan kireyskin on makuasia, mutta minä en halua itse jättää niitä kovin löysiksi.



Miksiköhän minulla on samasta vaiheesta kaksi kuvaa... Seuraavaksi D vedetään C:n ja A:n ali ja laitetaan se A:n yli. Kiristetään.



Näin se punominen oikeastaan jatkuukin. Minulla on tässä eräs muistisääntökin. Keskellä on kaksi nauhaa, joista toinen menee toisen yli. Valitaan se nauha, joka on yli menevän nauhan "puolella", eli alla olevan kuvan tapauksessa B. Se nauha vedetään keskellä olevien ali ja toisen (kuvassa D) yli. Toisella puolella se meneekin vähän samaan tapaan.


Punominen alkaa sujua, kunhan siinä pääsee vauhtiin. Kun on punottu tarpeeksi pitkä pätkä, alkaa olla aika miettiä helmien paikkaa. On aika tehdä solmu. Nyt onkin syytä miettiä, mihin kohtaan haluaa ensimmäiset helmet. Tässä tapauksessa liipasinlukon loppupäästä alkavan satiininarun ja solmun väliseksi matkaksi jäi n. 23 cm. Kun tietää haluamansa matkan, kannattaa punoa vähän enemmän, että saa tehtyä solmunkin (ja jos vapaana olevia narunpäitä ei solmi mitenkään, se voi alkaa vähän purkautua).

Solmun jälkeen jatketaan punomista niin paljon, että saadaan helmille tilaa tarpeeksi. Tässäkin kannattaa ottaa huomioon punoksen purkautumismahdollisuus.


Minulla on aina ollut tekemissäni näyttelyhihnoissa keskellä viisi helmeä. Se nyt on kuitenkin täysin makuasia, mutta liikaakaan helmiä ei kannata laittaa.


Tässä vaiheessa huomaan yleensä aina, että päädyt eivät ole ihan tasaisesti, mutta ei se mitään. Helmet saa pujotettua hihnaan, jos niissä ei ole liian pieni halkaisija. Ensimmäistä näyttelyhihnaa tehdessäni sain survottua pari aika pienellä halkaisijalla ollutta helmeä siihen. Kun helmet ovat paikallaan halutussa järjestyksessä, jatketaan punomista sen verran, että saadaan tehtyä solmu.




Solmun jälkeen jatketaan tietysti jälleen punomista, kunnes hihna alkaa olla halutun pituinen. Tässä kannattaa huomioida myös päätyyn tulevat hapsut. Itse tein taas kerran niin, että punottuani tarpeeksi tein solmun, punoin lisää, pujotin helmet, punoin vähän lisää ja tein viimeisen solmun. Sitten huomasin, kuinka paljon satiininarua jäi yli.

Hihnan päätyyn olen viimeisimpiä hihnoja tehdessäni laittanut yhden tai kaksi helmeä, ensimmäisissä hihnoissa niitä oli viisi.



Seuraavaksi leikataan nauhat lyhemmiksi, jolloin hapsut jäävät jäljelle. Taas kerran makuasioita. En ole koskaan mitannut hapsujen pituutta.


Seuraavaksi vaaditaankin kynttilää tai muuta vastaavaa, koska nauhojen päät poltetaan, etteivät ne purkaudu. Yksi kerrallaan käytin jokaista narua liekin lähellä sen verran, että sen pää hieman suli, muttei kuitenkaan syttynyt tuleen.


Ja tältä nauhojen päädyt näyttävän polttamisen jälkeen. Nyt ne eivät purkaudu.


Niin hihna on valmis. Aluksi auringonvaloa tuli ikkunasta kivasti, mutta lopulta oli pakko sytyttää lamput ja laittaa salama päälle. Tässä kuvassa hihnan väri vähän vääristyy, sininen naru on oikeasti väriltään tummempi kuin tässä kuvassa, vaikkei se maailman tummin sininen olekaan.



Siinäpä se! Vastaan mielelläni kysymyksiin ja lisään ohjeeseen tarkennuksia, jos siitä puuttuu jotain. Ilmoitelkaa mahdollisista epäselvyyksistä ja siitäkin saa sanoa, jos jokin kohta ei käy järkeen, sillä ajatusvirheet ovat aina mahdollisia, kun kirjoittaa näin pitkää tekstiä.

Susku

9.12.1990-20.9.2006
ne jotka ovat täältä poissa
taivaassa tai pilven päällä
katselee sun yksinäistä matkaa
ne muistelevat omaa aikaa
kadehtivat sulta paikkaa
tältä puolen rajaa, missä
tuntis edes tuskan sisällään

Sekarotuinen Susku jätti tämän maailman 10. syyskuuta vuonna 2006. Takanaan sillä oli pitkä, melkein kuusitoistavuotinen onnellinen elämä. Se oli ensimmäinen koiramme ja perheemme ensimmäisenä koirana tulen sen aina muistamaankin. Sillä oli paikka elämässäni, se oli vanhempi kuin minä, ja vaikka se on alkanut väistyä muistoissa taka-alalle vuosien vieriessä, ei sitä voi eikä saa unohtaa.
yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain vaikka on
se suuri suunnaton

Varmaan koskaan ei voi unohtaa sitä päivää, kun on oman koiran aika lähteä. Suskun kohdalla se aika koitti sunnuntai-iltana. Se halvaantui ja oli selvä, että se olisi lopetettava. Kaikki tapahtui niin yllättäen, vaikka Susku olikin vanha. Kai silloin 11-vuotiaana ei oikeasti ollut varautunut siihen, että Suskun aika olisi pian voinut olla ohi. Ei, vaikka joskus pienenä mietin, miten kamalaa olisi ollut, jos olisi tullut kotiin ja löytänyt Suskun kuolleena. Ei, vaikka kuljetin kerran koko perheen lenkkeillessä mukana pulkkaa, jos Susku kuolisikin.

ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle

Onni onnettomuudessa oli tuttu eläinlääkäri, joka saatiin kiinni. Monta kertaa tuli mietittyä, että mitä jos kaikki olisikin tapahtunut Suskun ollessa metsässä. Onneksi niin ei käynyt. Susku lopetettiin. Se makasi ilmeisesti sänkyni vieressä. Minä en ollut katsomassa. Olin itkemässä muualla. Susku haudattiin seuraavana päivänä.

"jos tänään suru saartaa sua
oot joskus rakastanut mua
en siksi turhaan elänyt
irti siis päästä nyt"

Koiraihminen tietää, että sanonta "Se oli vain koira." on turha ja tarpeeton. Onneksi en sellaisia sanontoja joutunut kuulemaan. Onko koira muka 'vain eläin'? Sehän on perheenjäsen. Minulla kesti kauan päästä Suskusta yli. Pidempään kuin vuosi, ehkä parikin. Miten tätä edes voi selittää? Se oli ensimmäinen koira. Musiikki ja aika kuitenkin auttoivat. Vähitellen siitä pääsi yli.

traces of your light
are disappearing from my life

Syksyllä Suskun kuolemasta tulee kuluneeksi seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta. Kuinka pitkältä se aika tuntuukaan - ja kuinka paljon kaikenlaista on ehtinyt siinä ajassa tapahtua. Kuten kirjoitin, Susku on alkanut muistoissa väistyä taka-alalle. Se on omalla tavallaan ollut väistämätöntä, vaikka se on tavallaan tapahtunut varkain.

Kursivoidut kohdat: 1. Tiktak - Siivet (san. E. Sarmo), 2. ja 3. Johanna Kurkela - Prinsessalle (san. Paula Vesala), 4. Indica - Ihmisen lento (san. Jonsu), 5. Anna Abreu - Everywhere I Go

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Juhannussheltti Huhmarisvaaralla

Tänään suunnattiin Netan kanssa Huhmarisvaaralle. Aluksi yritettiin mennä luontopolulle pari kertaa, mutta totesin paremmaksi mennä suorempaa reittiä. Nypin Netan kauluksesta jonkin kasvin siemeniä ja lisäksi Netasta lyötyi kolme punkkia (ja neljäs myöhemmin!), jotka eivät onneksi olleet kiinnittäytyneet, vaan vasta kiipeilivät Netan turkissa.











Juhannuskoira

Mikä kuvablogi tästä on tulossa? Joka tapauksessa liuta kuvia eiliseltä. Käytiin perinteisesti ihmettelemässä kokkoa ja nähtiinpä tapahtumassa toinen shelttikin! Se oli kovin innostunut Netasta, mutta Netta ei niinkään siitä (mikä nyt tuskin yllättää ketään Netan tuntevaa). Sää suosi eikä tänä vuonna satanut. Ei viime vuonnakaan satanut, mutta toissa vuonna sitten satoi (ja sateen jälkeen tuli muistaakseni ihan hieno sää!).