lauantai 28. joulukuuta 2013

Älä luulekaan, että tämä on vaikeaa

Motivointi ja sen vaikeus. Vai miten se nyt olikaan? Shelttihän on älykäs ja oppivainen rotu, jos koirakirjoihin on uskominen. Paimenet motivoituvat. Kyllä, Netta on älykäs ja oppivainen, mutta mitä enemmän olen Netasta oppinut, sitä enemmän olen myös motivointia miettinyt.

Päällisin puolin kaikki on aina vaikuttanut helpolta. Okei, se ei ehkä leiki, mutta mitä siitä? Eihän se sentään ole nirso, namit kelpaavat. Taskut täyteen nameja ja menoksi. Riittävästi riittävän hyviä nameja ja se siitä, ei sen pitäisi monimutkaisempaa olla.

Kun se palkkaaminen olisikin avain onneen. Tietysti tylsät normaalit koirankeksit eivät treeneissä käy, mutta olisihan se nyt hienoa, että olisi herkku johon koira ei koskaan kyllästyisi. Ja joka ei haisi pahalle. Liian kovat vaatimukset kai. Nyt sentään osuvaksi motivaattoriksi on osunut leluviritelmä, jossa on rottalelu kiinni narussa ja samassa narussa sukka, johon saa lihapullan sisälle. Nii-in, koirani leikkii kanssani kuin se olisi kissa.


Vähitellen pitää vain harveta palkintamista ja saada Netta oppimaan siihen, ettei palkka tulekaan aina aivan heti. Kyllä minä ymmärrän, miksei Nettaa välttämättä niin paljoa kiinnosta toimia ilman palkkaa. Ei kai moni ihminenkään työskentelisi ilman palkkaa. Tässä kirjoittaessa onkin hyvä tajuta, että tämä palkka-asia ja palkan harventaminen pitää ottaa treeneissä haltuun.

Mitä nyt on tullut huomattua, on se, miten itse vaikuttaa koiraan. Kuten lokakuussa kirjoitin, olen kiinnittänyt huomiota siihen, etten toruisi Nettaa millään tavalla (jotenkin tietyt asiat ovat vain tulleet ikään kuin luonnostaan) ja nyt ei ole maailmanloppu korjata virheitä. Ei, kun osaa itse suhtautua tilanteeseen paremmin ja kiinnittää huomiota omiin tekemisiin.

Omasta jännityksestä ja sen vaikutuksesta Nettaan voisin valittaa vaikka kuinka monta kertaa. Eikä jännitys ole minulle sinällään ongelma, mutta ei ole kivaa, kun Netta reagoi siihen muuttumalla hitaammaksi ja haahuilevammaksi. Kuin myös muutenkin paineistuessaan, kuten kerran, kun yksi koira treenien aikana haukkui häkissään (ei kuitenkaan Netalle). Ja mahdolliset ympäristöhäiriöt. Mutta tuleeko tästä jännitysasiasta noidankehä? Apua-jännitän-nyt-se-reagoi. Siksi olisi kiva, jos Netta ei niin helposti vaistoaisi jännitystäni.


Siispä omistajalle siedätystä milloin mistäkin. Kai. Ehkä oman seuran kisat voisivat lievittää agilityjännitystä sitten, kun taas joskus kisakentille eksytään. Silloin ei tarvitsisi sentään murehtia esteistä, kun ne olisivat tuttuja. Kuin myös kaikki paikat.

Tutut rutiinit auttavat ainakin mätsäreissä. Kun selvittiin vuoden 2012 haisteluongelmista, päästiin voiton puolelle. Nyt esiintymiseen voi yleensä olla erittäin tyytyväinen. Ei se vaatinutkaan kuin yli 40 mätsäriä. Mätsäreissä pieni jännityskään ei haittaa Nettaa. Ehkä muissa jutuissa onkin vikana rutiinin puute.

Jos jossittelisin vielä enemmän, alkaisin taas harmitella, miksen oikeasti käyttänyt Nettaa pentuna enemmän eri paikoissa. Onneksi sentään mätsäri-innostus astui kuvioihin. Virheistä oppii ja toisen koiran kanssa voi toimia toisin. Toistaiseksi riittää yksi motivoitava ja koulutettava.


kuvat © äiti, Minna ja isä

Ei kommentteja

Lähetä kommentti