maanantai 24. huhtikuuta 2017

Paljon onnea, Netta!

Tänään on paitsi kansallinen koiranpäivä, myös Netan syntymäpäivä. Tänä vuonna Netta täyttää jo seitsemän vuotta. Voi Netta pienoinen! Jos mätsäreissä veteraaniluokan ikäraja on seitsemän vuotta, pääsee Netta sinne. Ja ensi vuonna viimeistään kutsuvat veteraaniluokat. Se on jotenkin absurdi ajatus. Minunko pieni Nettani muka on ihan pian tarpeeksi vanha sinne?

Seitsemään vuoteen on mahtunut paljon ja aika menee niin kovin nopeasti, vaikka sitä aina ihmettelenkin. Ensin oli pikkuinen pentu-Netta, sitten koipeliini nuori Netta, aikuinen Netta ja nyt se on melkein veteraani-ikäinen (tosin ei henkisesti). Toivottavasti edessä on vielä monta vuotta.

Paljon onnea, Netta! <3

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Valtakunnassa kaikki hyvin

Nyt taitaa olla aika päivittää tätäkin blogia. Vaihdoin vihdoin ja viimein bannerin, sillä johan sitä edellistä tuli katsottua yli vuoden tai melkein kahden vuoden ajan. Vaihtelu virkistää ja niin edelleen. Vielä kun olisi tuoreita kuvia, mutta kaikki tänä vuonna otetut kuvat ovat kännykällä otettuja. Ne päätyivätkin tähän postaukseen.

Niin kuin olen aiemminkin maininnut, olen tällä hetkellä vaihdossa. Paikkana on Graz, Itävallan toiseksi suurin kaupunki. Vaihtojuttuja on omassa blogissani. Vaihtovuosi on tietysti syy siihen, miksi kuvamateriaalia ja asiaa koirista on hyvin vähän. Olin Suomessa lomalla helmikuussa ja sitä ennen joululomalla. Seuraavan kerran menen sinne vasta kesällä vaihtovuoden loputtua. 

Netta ominaisella kyttäyspaikallaan | Miru ja Vilkku allekirjoittaneen sängyssä
Kun helmikuussa saavuin kotiin, oli koirien vastaanotto aika laimea. Netta ja Vilkku sentään vaivautuivat tulemaan eteiseen, mutta Mirua ei kiinnostanut. Se makoili toisessa huoneessa lattialla ja kun menin sinne, se heilautti häntää ehkä kerran. Kiitos vaan tästä innostuksesta, kun toinen palaa kotiin ulkomailta.

Lauma voi ja kuuluu edelleenkin voivan hyvin. Talvella Vilkku välillä nieleskeli hassusti ja kuulemma tekee sitä edelleen välillä. Kyseessä on ilmeisesti närästys ja eri ruokiakin on kokeiltu, mutta nyt on kuulemma helpottanut kun Vilkku on saanut ulkona syötyä sammalta. Ilmeisesti sammal jotenkin auttaa.

Uninen Netta
Maaliskuussa Miru täytti seitsemän vuotta ja Vilkku kaksitoista. Netalla on synttärit reilun viikon päästä. Sitten sekin on seitsemänvuotias. Millään en tahtoisi uskoa, että ensi vuonna mätsäreissä kutsuu jo veteraaniluokka. Tai parhaimmassa (pahimmassa?) tapauksessa jo tänä vuonna, jos ikäraja on seitsemän vuotta. Miten on mahdollista, että pian kaikki koiramme ovat ikänsä puolesta "virallisesti vanhoja"?

En itse asiassa edes muista, milloin viimeksi olen ollut jossain koiratapahtumassa. 2016 oli ainakin möllitoko, joten ehkä silloin oli jotain muutakin. Ai niin, Miru kävi rallykisoissa. Olikohan vielä jotain muuta? Jospa tänä vuonna päästäisiin johonkin mätsäriin. Ja Mirun pitäisi metsästää viimeinen hyväksytty tulos rallysta, jotta se saisi koulutustunnuksen.

Namin odottamista, Miru ei voi irrottaa katsettaan keksistä
Koiraharrastuselämä tuntuu nyt kovin kaukaiselta, kun on tottunut jo elämään ilman sitä puolta. Koirajuttujen parissa meni kunnolla se viisi vuotta Netan kanssa ja muutenkin käytännössä koko teiniaika. Missään nimessä en kadu mitään, enkä edes osaisi kuvitella, että sille ajalle olisi ollut jokin muu vaihtoehto. Se oli sitä aikaa ja tämä on nyt tätä.

Olisihan se hauskaa, jos tänne blogiin olisi enemmänkin asiaa. Ehkä vielä joskus. Blogin kulta-aika on tosin auttamatta ohi, mutta katsotaan onko jatkossa lisää kirjoitettavaa. Tässä alla vielä loput kuvat helmikuulta.

Käytiin Callen kanssa lenkillä
Rapsutukset kelpasivat
Hömelö koira, jonka suuhun sai laitettua keksinpaloja, eikä se tajunnut

Vilkkua ei kiinnostanut nousta sohvalle hakemaan namia
Pakattavien tavaroiden päällä nukkuminen on aina hyvä idea

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Let It Go

Demi Lovato - Let It Go

Let it go, let it go
Can't hold it back anymore
Let it go, let it go
Turn my back and slam the door


The snow glows white on the mountain tonight
Not a footprint to be seen
A kingdom of isolation  and it looks like I'm the queen
The wind is howling like this swirling storm inside
Couldn't keep it in
Heaven knows I tried


Don't let them in, don't let them see
Be the good girl you always have to bee
Conceal, don't feel, don't let them know
Well now they know


Let it go, let it go
Can't hold it back anymore
Let it go, let it go
Turn my back and slam the door
And here I stand
And here I'll stay
Let it go, let it go
The cold never bothered me anyway


It's funny how some distance makes everything seem small
And the fears that once controlled me can't get to me at all
Up here in the cold thin air I finally can breathe
I know I left a life behind but I'm too relieved to grieve


Let it go, let it go
Can't hold it back anymore
Let it go, let it go
Turn my back and slam the door
And here I stand
And here I'll stay
Let it go, let it go
The cold never bothered me anyway


Standing frozen in the life I've chosen
You won't find me
The past is so behind me
Buried in the snow


Let it go, let it go
Can't hold it back anymore
Let it go, let it go
Turn my back and slam the door
And here I stand
And here I'll stay
Let it go, let it go
The cold never bothered me anyway


Let it go, let it go
Let it go, let it go



perjantai 30. joulukuuta 2016

Se aika vuodesta

Taas on se aika vuodesta, kun koiraharrastajat käyvät läpi vuoden tavoitteet ja listaavat tavoitteet tulevalle vuodelle. Aiempina vuosina minäkin tein niin. Tavoitteiden määrä vain laski Netan muutettua takaisin kotikotiin. Kuinka voisinkaan edes suunnitella harrastuskuvioita enää samalla tavalla?

Kun nyt mietin tätä vuotta, on minun pakko ottaa blogi avukseni. Ne vähäiset blogipostaukset, jotka olen ehtinyt kirjoittaa. Tänä vuonna on tapahtunut paljon kaikkea muuta, joten moni koirapuolen asia on painunut täysin unholaan.

Vuodenvaihteessa Netta oppi pitämään kapulaa, mutta tokomöllit olivat yksi farssi. Miru kävi mätsärissä ilmeisesti tuloksia vailla. Ainakaan mitään en ole blogiin kirjoittanut, eikä Mirun sivulla ole tältä vuodelta yhtään tulosta. Huhtikuussa Miru haki rally-tokosta hyväksytyn tuloksen.

Netta kävi Etelä-Suomessa elokuussa ja Kajaanissa kävimme tällä viikolla. Muuten koirat ovatkin olleet kotona lukuun ottamatta erästä syksyn reissua Kajaaniin, joskin itse en ollut silloin Suomessa. Mitään erikoisempaa ei siis koirien elämään ole mahtunut.


Vanhasta tottumuksesta voimme katsoa tämän vuoden tavoitteet.

Netta: terveenä pysyminen, painon kurissa pitäminen, parit agilitymöllit ja -kisat, joitain mätsäreitä, suurella kysymysmerkillä RTK2
Netta on ollut terve ja painokin on pysynyt kurissa. Agilityssä ei kisattu sitten yhtään, eikä mätsäreissäkään käyty. Eikä rallykisoissa.

Miru: terveenä pysyminen, painon kurissa pitäminen, RTK1

Miru on ollut myös terve. Se on myös jopa laihtunut hieman. Koularia ei vielä tänä vuonna saatu, koska päästiin vain yksiin kisoihin.

Vilkku: terveenä pysyminen, painon kurissa pitäminen

Vilkku on pysynyt terveenä ja senkin on pysynyt kurissa.

Ensi vuonna tavoitteina on jälleen terveyttä ja Mirun tavoitteena on jälleen RTK1.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Ulos kehyksistä hyppään vapauteen, tuntemattomuuteen

Kahdeksan vuotta sitten elettiin vielä niitä aikoja, jolloin etsin tietoa shelteissä. Piti vakuuttaa vanhemmat siitä, että haluan sen koiran. Ja piti jotenkin uskotella kaikille, että haluan sheltin sen luonteen vuoksi. Nyt jälkikäteen voi vain miettiä, ketä luulin huijaavani. Aivan kuin en oikeasti olisi alun perin innostunut shelteistä, koska ne ovat söpöjä. Mutta 13-vuotiaana piti olevinaan tietää kaikki.

Viisi vuotta sitten syttyi suurin kipinä koiraharrastukseen. Silloin kuvioissa olivat vielä mätsärit. Sittemmin mukaan tuli muun muassa agilityä ja rally-tokoa. Varsinainen koiraharrastuksen kultakausi oli kolme vuotta sitten, kun Netta alkoi yhtäkkiä pärjätä enemmän mätsäreissä. Muistelen vieläkin lämmöllä sitä vuotta. Työ kantoi hedelmää.

Kaksi vuotta sitten kesällä tunsin ehkä ensimmäisen kerran koiraharrastuksen kipinän sammuvan jollain tasolla. Saman vuoden joulukuussa kävimme viimeisen kerran treenaamassa agilityä. Se vaihe oli aika jättää taakse, koska hyvällä tuurilla olisin kotimaisemissa enää puolisen vuotta. Agilityn parissa vietetyt pari vuotta opettivat minulle paljon Netasta ja myös minusta itsestäni.

Vuosi sitten kesällä otin vastaan opiskelupaikan Helsingin yliopistosta. Netta asui syksyllä luonani kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen se muutti vanhempieni luokse asumaan. Vaikka olinkin katsonut harrastusmahdollisuuksia, emme ehtineet luoda pääkaupunkiseudulle minkäänlaista koiraharrastuselämää. Ja tämän kaiken jälkeen olen käynyt jossain satunnaisissa koirakisoissa. 


Yhteen aikaan mietin jatkuvasti postausideoita tähän blogiin ja toisessa välilehdessä oli aina auki Petsie. Mietin harrastuskuvioita ja kaikkea muuta sellaista. Koirien nimiä ja koiratarvikkeita. Olin myös mukana Joensuun 4H-yhdistyksen koiratoiminnassa. Elämän keskeinen sana oli koira. Koirat koirat koirat koirat koirat. 

Tulevaisuuskin vaikutti koirantäyteiseltä. Haaveissa olivat myös sitten joskus tuleva toinen koira, jolle oli nimi-ideoita. Netta tulisi mukaan kun lähtisin opiskelemaan ja niin edelleen. Suuri osa suunnitelmista liittyi koiriin. Mutta koskaan en ollut mikään HC-koiraharrastaja. 

Ajatus koirattomasta elämästä oli täysin vieras. Perheessäni oli koko elämäni ajan ollut aina ainakin yksi koira. Pohdin jopa tässä samaisessa blogissa, millaista elämä olisi lman koiraa. "Yksi asia on ainakin varma. Jos minulla ei olisi koiraa, en olisi tallonut pellolla polkua auki tai lenkkeillyt pimeässä metsässä. En todennäköisesti olisi nähnyt metsään seikkailulenkille kamera kourassa. En todennäköisesti haluaisi käydä kävelemässä viittä kilometriä", kirjoitin.

Kirjoittaessani tuon lainauksissa olevan kohdan olin 18-vuotias. Nyt tuo kohta tuntuu huvittavalta. Se on osittain totta. Koirattomana ei kauheasti tee mieli lähteä ulos esimerkiksi sateeseen enkä lähtisi pimeässä metsään, mutta kyllä minä tuonne ulos pimeään voin lähteä kävlemään. Ja kyllä muuten tasan voisin lähteä kävelemään viisi kilometria. 


Minua ei haitannut se, että koiranomistajuus jossain määrin rajoitti elämää. Niinhän se meni. Silti en ole koskaan katunut sitä. Enkä nyt kaiken tämän jälkeenkään pysty katumaan. Se oli osa minun elämääni. Ja kaikesta huolimatta se oli myös hienoa aikaa. Miksi katua jotain, joka toi niin paljon iloa elämään?

Nyt olen kauempana koiraharrastuksesta kuin koskaan ennen. Ainoa harrastustavoite tai -haave olisi saada Mirulle joskus rally-tokosta alokasluokan koulutustunnus ja käyttää soopeleita sitten joskus taas ehkä mätsärissä. Ja ehkä joskus mennä mölliagilityyn, jos siltä tuntuu. Mikään suunnitelma ei kuitenkaan ole kiveen hakattu.

Viime syksynä tapahtuneet muutokset muuttivat elämääni. Aluksi koirattomuus oli outoa. Sitten kuvioihin tuli ainejärjestötoiminta. Tarvitsin jotain tekemistä. Tiedän kirjoittaneeni tästä aiemminkin, mutta silti tuntuu oleelliselta mainita se vielä kerran. Niin kliseistä kuin se onkin, jostain asiasta luopuminen voi tuoda muita mahdollisuuksia.

Jos Netta olisi sopeutunut kaupunkielämään, asuisi se silti vanhempieni luona tällä hetkellä, sillä olisin joka tapauksessa lähtenyt vaihtoon. Olisin suunnitellut menoni eri tavalla ja jättänyt ehkä jotain väliin. Ja tiedän, että silti en olisi kokenut koiraa rajoitteena. Se olisi voinut ehkä tehdä joistain asioista hankalampia, jos olisi pitänyt vaikkapa etsiä töitä opiskelun ohelle, mutta uskon edelleen vahvasti siihen, että monissa asioissa koiran ja opiskelun yhdistäminen olisi ollut priorisointikysymys,


Kun katson tulevaisuuteen, en enää näe itseäni siellä kilpailukentillä. En ole pitkään aikaan nähnyt. Olen oikeastaan lopettanut koirablogien lukemisen. Petsien lakkauttaminen oli kuin yhden aikakauden loppu, vaikka en ollut enää pyörinyt siellä aktiivisesti. Hiljalleen koko se koirapuoli sai jäädä taakse.

Ennen saattoi iskeä pentukuume. Olivat ne koirahaaveet, joista kirjoittelin. Nyt en enää osaa sanoa mitään niistäkään. Kun mietin tulevaa, en tiedä onko minulla enää koskaan koiraa. Tämänhetkisessä elämässäni ei ole sijaa omalle koiralle. Ei olisi, vaikka olisin Suomessa. Ei nyt, kun olen tottunut nykyiseen elämääni. Ja valmistumiseen on vielä aikaa.

Tämä kuulostaa ristiriitaiselta sen priorisoinnin kannalta, mutta se oli sitä aikaa kuin koira oli vielä luonteva osa elämää, eikä siihen tarvitsisi totuttautua uudelleen. Uskon, että jos joskus päädyn takaisin koirakuvioihin, se ei tunnu rajoitteelta. Tässäkin asiassa on muitakin sävyjä kuin ne ääripäät, jotka ovat musta ja valkoinen.

Onko minusta enää koiraharrastajaksi? En olisi joskus voinut kuvitellakaan kirjoittavani tämän. Nyt se on ajatus, joka ei tunnu oudolta. Nyt on tämän vuosi sitten alkaneen uuden elämän aika. Ja nyt on uudet ajatukset ja tavoitteet. 

lauantai 8. lokakuuta 2016

Ja jos kyselet minkä vuoksi, se on elämän tarkoitus

Kun katson taaksepäin, tajuan eläneeni vuosi sitten loppujen lopuksi mielenkiintoisia aikoja. Fuksivuoteni oli alkanut ja olin vielä koirallinen. Ja aivan yhtäkkiä tuli marraskuu, jolloin Netta lähti lomalle kotikotiin. Tein vaikean päätöksen, jonka myötä Netan loma muuttuikin kokonaisvaltaiseksi kotikotona asumiseksi.

Olin poistunut koiraharrastuskuplasta oikeasti jo aiemmin, mutta nyt oli aika jättää koko koiranomistajuus. Tammikuussa kirjoitin asiaan liittyvistä fiiliksistä ja ajatuksista, kesällä taas pohdin koko muutosta. Se oli minulle iso muutos, mutta valinta oli oikea. Kaksikymmentä vuotta koirallista elämää muuttui kertaheitolla johonkin muuhun.

Kahdeksan vuotta sitten koitti se hohdokas aika, kun shelttikuume syttyi. Kuusi vuotta sitten sain ensimmäisen oman koirani. Viisi vuotta sitten olin aivan syvällä jossain koiraharrastuskuplassa. Kolme vuotta sitten olin vähän syvemmällä siellä harrastusmaailmassa agilityn myötä. Kaksi vuotta sitten tiesin, että agilityn treenaaminen oli loppumassa sen vuoden lopussa. Ja vuosi sitten kaikki muuttui.


Olisi luontevaa sanoa, etten koe menettäneeni mitään sen koiraharrastushulinan kohdalla. Mutta en ainoastaan koe etten ole menettänyt mitään, vaan myös tiedän sen olevan niin. Se oli oma ajanjaksonsa. En osaisi enää edes kuvitella yläasteen loppua ja lukiota millään muulla tavalla. Miten muuten se olisi sitten pitänyt viettää?

Ei koiraharrastus aina ollut helppoa. Välillä olisi tehnyt mieli vain heittää hanskat tiskiin. Niihin vuosiin mahtui vähän kaikenlaisia fiiliksiä. On jotain mitä tekisin toisin, mutta kokonaisuudessaan en varsinaisesti kadu mitään. En näyttelykokeiluja enkä agilityvuosia. Kaikki se kuului siihen kokonaisuuteen.

En kadu sitä, miten isossa osassa koiraharrastus oli elämässäni. Se toi mukanaan paljon hyvää ja sen myötä myös opin paljon myös itsestäni. Miten voisin edes katua sitä, että ne vuodet menivät niin kuin menivät? Elämä olisi ollut kovin paljon tyhjempää ilman koirakuvioita.


En myöskään kadu koiraharrastuskuplasta ulos hyppäämistä ja koirallisuuden loppumista. Kuten olen aiemmin todennut, se avasi uusia mahdollisuuksia. Uudenlaisen elämän. Kaiken sen mikä tapahtui sen jälkeen kun en ollut enää varsinaisesti koiranomistaja. Koiranomistajanakin istuisin täällä Itävallassa (tai jossain muualla) kirjoittamassa tätä postausta. Itse asiassa alun perin mietin, miten blogin kävisi vaihtovuoden aikana. Ei sitä sitten tarvinnutkaan miettiä, kun täytyi tehdä valintoja.

Viime marraskuussa pelkäsin vähän, tullaanko minut tuomitsemaan sen valinnan takia. Että nyt se vaan luovuttaa. Että nyt se menee vain helpoimman kautta. Että no näinhän tässä tietysti kävi. Mutta jälleen.. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Valinnat täytyy tehdä myös koiran parhaaksi. Ja Netalle on parasta olla kotikotona.

Uskon edelleen, että koiran ja opiskelun yhdistäminen on mahdollista, vaikka omassa elämässäni ei ole sijaa omalle koiralle tällä hetkellä. Tarkoitan tällä siis sitä, että luultavasti vielä hyvin pitkään koirattomuus on se parempi vaihtoehto omalla kohdallani. Aika saa sitten näyttää, onko minulla joskus tulevaisuudessa taas koira.


Jotenkin hullua ajatella ajanjaksoa 2010-2015. Ikävuosia 15-20. Niin paljon siihen mahtuikin sitä koirapuolta. Ja nyt todellakin voin sanoa, että sillä oli tarkoituksensa. En koskaan edes kyseenalaistanut sitä. Ja aivan samalla tavalla silläkin on tarkoituksensa, että olen tällä hetkellä koiraton.

Vielä nytkin pää meinaa mennä pyörälle, kun miettii tätä koko asiaa. Kai sen sitten sisäistää vasta joskus vuosien päästä paremmin. Tai jos ei paremmin, niin ainakin eri tavalla. Sillä tavalla kuin asiat aina pidemmän ajan kuluttua tajuaa. Sitten kun pöly on laskeutunut.

Nyt olen tosiaan Itävallassa vaihdossa. Soopelisirkus pyörii edelleen, eikä loppua näy. On hyvä olla paikka, johon voi kirjoittaa niitä koirajuttuja. Ja miksi lopettaa näin monen vuoden jälkeen? Tänne on kertynyt niin paljon muistoja. Kiitos 15-vuotias minä, joka aloitit tämän blogin kirjoittamisen. 

lauantai 10. syyskuuta 2016

Iäisyyden ne vaihtais milloin vaan sun paikkaas päällä maan

Kymmenen vuotta sitten oli ehkä siihenastisen elämäni surullisin päivä. Tai oikeastaan ilta. Sinä päivänä olin äitini kanssa alpakkanäyttelyssä Joensuu Areenalla tietämättä, mitä illalla olisi edessä. Vieläkin jossain on varmaan tallessa sieltä ostettu alpakkamaskotti.

Ensimmäisellä koirallamme Suskulla oli tuolloin reilut viisitoista vuotta ikää. Se oli kuulunut elämääni aina. Olihan se ollut perheessä jo ennen minun syntymääni. Se oli arka, mutta kovin kiltti ja nöyrä koira. Vilkun tulo oli virkistänyt Suskua, vaikka se aluksi viettikin kaksi viikkoa toisella puolella taloa. Nyt Vilkun tulosta oli kulunut jo yli vuosi.


Sinä iltana Susku meni Vilkku perässään minun huoneeseeni. Yhtäkkiä se ei enää päässytkään ylös. Ilmeisesti se halvaantui. Oli selvää, ettei ollut kuin yksi vaihtoehto. Onneksi saimme kiinni tutun eläinlääkärin, joka pystyi tulemaan luoksemme. Silloin nimittäin oli sunnuntai-ilta.

Seuraavana päivänä Susku haudattiin. Samana päivänä aloin kuunnella CD-soittimeltani musiikkia. Siellä oli sisällä Tiktakin Myrskyn edellä -levy. Siitä päivästä alkaen Tiktakin Siivet on ollut Suskun kappale. Siksi kyseinen kappale myös aikanaan saattoi saada kyynelkanavat auki.


Suskun kuolema oli minulle äärimmäisen kova paikka ja surin sitä todella pitkään. Kyllähän ensimmäisen lemmikin poismeno koskettaa. Niin kuin muidenkin lemmikkien poismeno. Se ei ole "vain koira", vaikka joku niin voisi ehkä ajatella.

Niin aika on vain kulunut ja saanut parantaa haavat. En ole pitkään aikaan ajatellut Suskua. Mutta se oli niin kiltti. Muistan, kuinka Vilkku roikkui sen hännässä kiinni. Muistan, kun yritin opettaa sille agilityä pihalla. Muistan, kun käytin sitä kävelyllä. Tietyt asiat muistaa aina vain.