keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Let It Go

Demi Lovato - Let It Go

Let it go, let it go
Can't hold it back anymore
Let it go, let it go
Turn my back and slam the door


The snow glows white on the mountain tonight
Not a footprint to be seen
A kingdom of isolation  and it looks like I'm the queen
The wind is howling like this swirling storm inside
Couldn't keep it in
Heaven knows I tried


Don't let them in, don't let them see
Be the good girl you always have to bee
Conceal, don't feel, don't let them know
Well now they know


Let it go, let it go
Can't hold it back anymore
Let it go, let it go
Turn my back and slam the door
And here I stand
And here I'll stay
Let it go, let it go
The cold never bothered me anyway


It's funny how some distance makes everything seem small
And the fears that once controlled me can't get to me at all
Up here in the cold thin air I finally can breathe
I know I left a life behind but I'm too relieved to grieve


Let it go, let it go
Can't hold it back anymore
Let it go, let it go
Turn my back and slam the door
And here I stand
And here I'll stay
Let it go, let it go
The cold never bothered me anyway


Standing frozen in the life I've chosen
You won't find me
The past is so behind me
Buried in the snow


Let it go, let it go
Can't hold it back anymore
Let it go, let it go
Turn my back and slam the door
And here I stand
And here I'll stay
Let it go, let it go
The cold never bothered me anyway


Let it go, let it go
Let it go, let it go



perjantai 30. joulukuuta 2016

Se aika vuodesta

Taas on se aika vuodesta, kun koirahrrastajat käyvät läpi vuoden tavoitteet ja listaavat tavoitteet tulevalle vuodelle. Aiempina vuosina minäkin tein niin. Tavoitteiden määrä vain laski Netan muutettua takaisin kotikotiin. Kuinka voisinkaan edes suunnitella harrastuskuvioita enää samalla tavalla?

Kun nyt mietin tätä vuotta, on minun pakko ottaa blogi avukseni. Ne vähäiset blogipostaukset, jotka olen ehtinyt kirjoittaa. Tänä vuonna on tapahtunut paljon kaikkea muuta, joten moni koirapuolen asia on painunut täysin unholaan.

Vuodenvaihteessa Netta oppi pitämään kapulaa, mutta tokomöllit olivat yksi farssi. Miru kävi mätsärissä ilmeisesti tuloksia vailla. Ainakaan mitään en ole blogiin kirjoittanut, eikä Mirun sivulla ole tältä vuodelta yhtään tulosta. Huhtikuussa Miru haki rally-tokosta hyväksytyn tuloksen.

Netta kävi Etelä-Suomessa elokuussa ja Kajaanissa kävimme tällä viikolla. Muuten koirat ovatkin olleet kotona lukuun ottamatta erästä syksyn reissua Kajaaniin, joskin itse en ollut silloin Suomessa. Mitään erikoisempaa ei siis koirien elämään ole mahtunut.


Vanhasta tottumuksesta voimme katsoa tämän vuoden tavoitteet.

Netta: terveenä pysyminen, painon kurissa pitäminen, parit agilitymöllit ja -kisat, joitain mätsäreitä, suurella kysymysmerkillä RTK2
Netta on ollut terve ja painokin on pysynyt kurissa. Agilityssä ei kisattu sitten yhtään, eikä mätsäreissäkään käyty. Eikä rallykisoissa.

Miru: terveenä pysyminen, painon kurissa pitäminen, RTK1

Miru on ollut myös terve. Se on myös jopa laihtunut hieman. Koularia ei vielä tänä vuonna saatu, koska päästiin vain yksiin kisoihin.

Vilkku: terveenä pysyminen, painon kurissa pitäminen

Vilkku on pysynyt terveenä ja senkin on pysynyt kurissa.

Ensi vuonna tavoitteina on jälleen terveyttä ja Mirun tavoitteena on jälleen RTK1.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Ulos kehyksistä hyppään vapauteen, tuntemattomuuteen

Kahdeksan vuotta sitten elettiin vielä niitä aikoja, jolloin etsin tietoa shelteissä. Piti vakuuttaa vanhemmat siitä, että haluan sen koiran. Ja piti jotenkin uskotella kaikille, että haluan sheltin sen luonteen vuoksi. Nyt jälkikäteen voi vain miettiä, ketä luulin huijaavani. Aivan kuin en oikeasti olisi alun perin innostunut shelteistä, koska ne ovat söpöjä. Mutta 13-vuotiaana piti olevinaan tietää kaikki.

Viisi vuotta sitten syttyi suurin kipinä koiraharrastukseen. Silloin kuvioissa olivat vielä mätsärit. Sittemmin mukaan tuli muun muassa agilityä ja rally-tokoa. Varsinainen koiraharrastuksen kultakausi oli kolme vuotta sitten, kun Netta alkoi yhtäkkiä pärjätä enemmän mätsäreissä. Muistelen vieläkin lämmöllä sitä vuotta. Työ kantoi hedelmää.

Kaksi vuotta sitten kesällä tunsin ehkä ensimmäisen kerran koiraharrastuksen kipinän sammuvan jollain tasolla. Saman vuoden joulukuussa kävimme viimeisen kerran treenaamassa agilityä. Se vaihe oli aika jättää taakse, koska hyvällä tuurilla olisin kotimaisemissa enää puolisen vuotta. Agilityn parissa vietetyt pari vuotta opettivat minulle paljon Netasta ja myös minusta itsestäni.

Vuosi sitten kesällä otin vastaan opiskelupaikan Helsingin yliopistosta. Netta asui syksyllä luonani kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen se muutti vanhempieni luokse asumaan. Vaikka olinkin katsonut harrastusmahdollisuuksia, emme ehtineet luoda pääkaupunkiseudulle minkäänlaista koiraharrastuselämää. Ja tämän kaiken jälkeen olen käynyt jossain satunnaisissa koirakisoissa. 


Yhteen aikaan mietin jatkuvasti postausideoita tähän blogiin ja toisessa välilehdessä oli aina auki Petsie. Mietin harrastuskuvioita ja kaikkea muuta sellaista. Koirien nimiä ja koiratarvikkeita. Olin myös mukana Joensuun 4H-yhdistyksen koiratoiminnassa. Elämän keskeinen sana oli koira. Koirat koirat koirat koirat koirat. 

Tulevaisuuskin vaikutti koirantäyteiseltä. Haaveissa olivat myös sitten joskus tuleva toinen koira, jolle oli nimi-ideoita. Netta tulisi mukaan kun lähtisin opiskelemaan ja niin edelleen. Suuri osa suunnitelmista liittyi koiriin. Mutta koskaan en ollut mikään HC-koiraharrastaja. 

Ajatus koirattomasta elämästä oli täysin vieras. Perheessäni oli koko elämäni ajan ollut aina ainakin yksi koira. Pohdin jopa tässä samaisessa blogissa, millaista elämä olisi lman koiraa. "Yksi asia on ainakin varma. Jos minulla ei olisi koiraa, en olisi tallonut pellolla polkua auki tai lenkkeillyt pimeässä metsässä. En todennäköisesti olisi nähnyt metsään seikkailulenkille kamera kourassa. En todennäköisesti haluaisi käydä kävelemässä viittä kilometriä", kirjoitin.

Kirjoittaessani tuon lainauksissa olevan kohdan olin 18-vuotias. Nyt tuo kohta tuntuu huvittavalta. Se on osittain totta. Koirattomana ei kauheasti tee mieli lähteä ulos esimerkiksi sateeseen enkä lähtisi pimeässä metsään, mutta kyllä minä tuonne ulos pimeään voin lähteä kävlemään. Ja kyllä muuten tasan voisin lähteä kävelemään viisi kilometria. 


Minua ei haitannut se, että koiranomistajuus jossain määrin rajoitti elämää. Niinhän se meni. Silti en ole koskaan katunut sitä. Enkä nyt kaiken tämän jälkeenkään pysty katumaan. Se oli osa minun elämääni. Ja kaikesta huolimatta se oli myös hienoa aikaa. Miksi katua jotain, joka toi niin paljon iloa elämään?

Nyt olen kauempana koiraharrastuksesta kuin koskaan ennen. Ainoa harrastustavoite tai -haave olisi saada Mirulle joskus rally-tokosta alokasluokan koulutustunnus ja käyttää soopeleita sitten joskus taas ehkä mätsärissä. Ja ehkä joskus mennä mölliagilityyn, jos siltä tuntuu. Mikään suunnitelma ei kuitenkaan ole kiveen hakattu.

Viime syksynä tapahtuneet muutokset muuttivat elämääni. Aluksi koirattomuus oli outoa. Sitten kuvioihin tuli ainejärjestötoiminta. Tarvitsin jotain tekemistä. Tiedän kirjoittaneeni tästä aiemminkin, mutta silti tuntuu oleelliselta mainita se vielä kerran. Niin kliseistä kuin se onkin, jostain asiasta luopuminen voi tuoda muita mahdollisuuksia.

Jos Netta olisi sopeutunut kaupunkielämään, asuisi se silti vanhempieni luona tällä hetkellä, sillä olisin joka tapauksessa lähtenyt vaihtoon. Olisin suunnitellut menoni eri tavalla ja jättänyt ehkä jotain väliin. Ja tiedän, että silti en olisi kokenut koiraa rajoitteena. Se olisi voinut ehkä tehdä joistain asioista hankalampia, jos olisi pitänyt vaikkapa etsiä töitä opiskelun ohelle, mutta uskon edelleen vahvasti siihen, että monissa asioissa koiran ja opiskelun yhdistäminen olisi ollut priorisointikysymys,


Kun katson tulevaisuuteen, en enää näe itseäni siellä kilpailukentillä. En ole pitkään aikaan nähnyt. Olen oikeastaan lopettanut koirablogien lukemisen. Petsien lakkauttaminen oli kuin yhden aikakauden loppu, vaikka en ollut enää pyörinyt siellä aktiivisesti. Hiljalleen koko se koirapuoli sai jäädä taakse.

Ennen saattoi iskeä pentukuume. Olivat ne koirahaaveet, joista kirjoittelin. Nyt en enää osaa sanoa mitään niistäkään. Kun mietin tulevaa, en tiedä onko minulla enää koskaan koiraa. Tämänhetkisessä elämässäni ei ole sijaa omalle koiralle. Ei olisi, vaikka olisin Suomessa. Ei nyt, kun olen tottunut nykyiseen elämääni. Ja valmistumiseen on vielä aikaa.

Tämä kuulostaa ristiriitaiselta sen priorisoinnin kannalta, mutta se oli sitä aikaa kuin koira oli vielä luonteva osa elämää, eikä siihen tarvitsisi totuttautua uudelleen. Uskon, että jos joskus päädyn takaisin koirakuvioihin, se ei tunnu rajoitteelta. Tässäkin asiassa on muitakin sävyjä kuin ne ääripäät, jotka ovat musta ja valkoinen.

Onko minusta enää koiraharrastajaksi? En olisi joskus voinut kuvitellakaan kirjoittavani tämän. Nyt se on ajatus, joka ei tunnu oudolta. Nyt on tämän vuosi sitten alkaneen uuden elämän aika. Ja nyt on uudet ajatukset ja tavoitteet. 

lauantai 8. lokakuuta 2016

Ja jos kyselet minkä vuoksi, se on elämän tarkoitus

Kun katson taaksepäin, tajuan eläneeni vuosi sitten loppujen lopuksi mielenkiintoisia aikoja. Fuksivuoteni oli alkanut ja olin vielä koirallinen. Ja aivan yhtäkkiä tuli marraskuu, jolloin Netta lähti lomalle kotikotiin. Tein vaikean päätöksen, jonka myötä Netan loma muuttuikin kokonaisvaltaiseksi kotikotona asumiseksi.

Olin poistunut koiraharrastuskuplasta oikeasti jo aiemmin, mutta nyt oli aika jättää koko koiranomistajuus. Tammikuussa kirjoitin asiaan liittyvistä fiiliksistä ja ajatuksista, kesällä taas pohdin koko muutosta. Se oli minulle iso muutos, mutta valinta oli oikea. Kaksikymmentä vuotta koirallista elämää muuttui kertaheitolla johonkin muuhun.

Kahdeksan vuotta sitten koitti se hohdokas aika, kun shelttikuume syttyi. Kuusi vuotta sitten sain ensimmäisen oman koirani. Viisi vuotta sitten olin aivan syvällä jossain koiraharrastuskuplassa. Kolme vuotta sitten olin vähän syvemmällä siellä harrastusmaailmassa agilityn myötä. Kaksi vuotta sitten tiesin, että agilityn treenaaminen oli loppumassa sen vuoden lopussa. Ja vuosi sitten kaikki muuttui.


Olisi luontevaa sanoa, etten koe menettäneeni mitään sen koiraharrastushulinan kohdalla. Mutta en ainoastaan koe etten ole menettänyt mitään, vaan myös tiedän sen olevan niin. Se oli oma ajanjaksonsa. En osaisi enää edes kuvitella yläasteen loppua ja lukiota millään muulla tavalla. Miten muuten se olisi sitten pitänyt viettää?

Ei koiraharrastus aina ollut helppoa. Välillä olisi tehnyt mieli vain heittää hanskat tiskiin. Niihin vuosiin mahtui vähän kaikenlaisia fiiliksiä. On jotain mitä tekisin toisin, mutta kokonaisuudessaan en varsinaisesti kadu mitään. En näyttelykokeiluja enkä agilityvuosia. Kaikki se kuului siihen kokonaisuuteen.

En kadu sitä, miten isossa osassa koiraharrastus oli elämässäni. Se toi mukanaan paljon hyvää ja sen myötä myös opin paljon myös itsestäni. Miten voisin edes katua sitä, että ne vuodet menivät niin kuin menivät? Elämä olisi ollut kovin paljon tyhjempää ilman koirakuvioita.


En myöskään kadu koiraharrastuskuplasta ulos hyppäämistä ja koirallisuuden loppumista. Kuten olen aiemmin todennut, se avasi uusia mahdollisuuksia. Uudenlaisen elämän. Kaiken sen mikä tapahtui sen jälkeen kun en ollut enää varsinaisesti koiranomistaja. Koiranomistajanakin istuisin täällä Itävallassa (tai jossain muualla) kirjoittamassa tätä postausta. Itse asiassa alun perin mietin, miten blogin kävisi vaihtovuoden aikana. Ei sitä sitten tarvinnutkaan miettiä, kun täytyi tehdä valintoja.

Viime marraskuussa pelkäsin vähän, tullaanko minut tuomitsemaan sen valinnan takia. Että nyt se vaan luovuttaa. Että nyt se menee vain helpoimman kautta. Että no näinhän tässä tietysti kävi. Mutta jälleen.. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Valinnat täytyy tehdä myös koiran parhaaksi. Ja Netalle on parasta olla kotikotona.

Uskon edelleen, että koiran ja opiskelun yhdistäminen on mahdollista, vaikka omassa elämässäni ei ole sijaa omalle koiralle tällä hetkellä. Tarkoitan tällä siis sitä, että luultavasti vielä hyvin pitkään koirattomuus on se parempi vaihtoehto omalla kohdallani. Aika saa sitten näyttää, onko minulla joskus tulevaisuudessa taas koira.


Jotenkin hullua ajatella ajanjaksoa 2010-2015. Ikävuosia 15-20. Niin paljon siihen mahtuikin sitä koirapuolta. Ja nyt todellakin voin sanoa, että sillä oli tarkoituksensa. En koskaan edes kyseenalaistanut sitä. Ja aivan samalla tavalla silläkin on tarkoituksensa, että olen tällä hetkellä koiraton.

Vielä nytkin pää meinaa mennä pyörälle, kun miettii tätä koko asiaa. Kai sen sitten sisäistää vasta joskus vuosien päästä paremmin. Tai jos ei paremmin, niin ainakin eri tavalla. Sillä tavalla kuin asiat aina pidemmän ajan kuluttua tajuaa. Sitten kun pöly on laskeutunut.

Nyt olen tosiaan Itävallassa vaihdossa. Soopelisirkus pyörii edelleen, eikä loppua näy. On hyvä olla paikka, johon voi kirjoittaa niitä koirajuttuja. Ja miksi lopettaa näin monen vuoden jälkeen? Tänne on kertynyt niin paljon muistoja. Kiitos 15-vuotias minä, joka aloitit tämän blogin kirjoittamisen. 

lauantai 10. syyskuuta 2016

Iäisyyden ne vaihtais milloin vaan sun paikkaas päällä maan

Kymmenen vuotta sitten oli ehkä siihenastisen elämäni surullisin päivä. Tai oikeastaan ilta. Sinä päivänä olin äitini kanssa alpakkanäyttelyssä Joensuu Areenalla tietämättä, mitä illalla olisi edessä. Vieläkin jossain on varmaan tallessa sieltä ostettu alpakkamaskotti.

Ensimmäisellä koirallamme Suskulla oli tuolloin reilut viisitoista vuotta ikää. Se oli kuulunut elämääni aina. Olihan se ollut perheessä jo ennen minun syntymääni. Se oli arka, mutta kovin kiltti ja nöyrä koira. Vilkun tulo oli virkistänyt Suskua, vaikka se aluksi viettikin kaksi viikkoa toisella puolella taloa. Nyt Vilkun tulosta oli kulunut jo yli vuosi.


Sinä iltana Susku meni Vilkku perässään minun huoneeseeni. Yhtäkkiä se ei enää päässytkään ylös. Ilmeisesti se halvaantui. Oli selvää, ettei ollut kuin yksi vaihtoehto. Onneksi saimme kiinni tutun eläinlääkärin, joka pystyi tulemaan luoksemme. Silloin nimittäin oli sunnuntai-ilta.

Seuraavana päivänä Susku haudattiin. Samana päivänä aloin kuunnella CD-soittimeltani musiikkia. Siellä oli sisällä Tiktakin Myrskyn edellä -levy. Siitä päivästä alkaen Tiktakin Siivet on ollut Suskun kappale. Siksi kyseinen kappale myös aikanaan saattoi saada kyynelkanavat auki.


Suskun kuolema oli minulle äärimmäisen kova paikka ja surin sitä todella pitkään. Kyllähän ensimmäisen lemmikin poismeno koskettaa. Niin kuin muidenkin lemmikkien poismeno. Se ei ole "vain koira", vaikka joku niin voisi ehkä ajatella.

Niin aika on vain kulunut ja saanut parantaa haavat. En ole pitkään aikaan ajatellut Suskua. Mutta se oli niin kiltti. Muistan, kuinka Vilkku roikkui sen hännässä kiinni. Muistan, kun yritin opettaa sille agilityä pihalla. Muistan, kun käytin sitä kävelyllä. Tietyt asiat muistaa aina vain. 

tiistai 30. elokuuta 2016

Reissu-Netta

Viime viikkoa edeltävänä viikonloppuna Netta oli käymässä Etelä-Suomessa ja teimme kavereideni ja Netan kanssa retken Nuuksion kansallispuistoon. Silloin sää vielä suosi ja aurinko paistoi; nyt syksy tuntuu toden teolla tulleen. Niin se kesä vain meni.

Tämä blogi on elänyt viime syksystä asti melkoista hiljaiseloa. Niin se elää jatkossakin. Olen nyt syksyllä lähdössä vaihtoon Itävaltaan (asiasta lisää toisessa blogissani), joten varsinaisten koirakuulumisten parissa palaillaan maisemiin todennäköisesti vasta joululomalla.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Kuudennet blogisynttärit

Joskus on hyvä miettiä, mistä oikein on lähdetty. Soopelisirkuksen tarina alkoi kuusi vuotta sitten Vudatuksessa nimellä Netta's Stage. Sitä nimeä blogi kantoi myös muutettuaan kesällä 2012 Bloggeriin, kunnes helmikuussa 2015 uudeksi nimeksi tuli Soopelisirkus.

Aloittaessani tämän blogin pitämisen olin 15-vuotias. Olin vastikään saanut ensimmäisen oman koirani. Nyt olen 21-vuotias, ja Netta asuu vanhempieni luona. Blogi on siis elänyt erinäisten vaiheiden mukana. Onhan matkaan mahtunut koiraharrastusinnon syttyminen, agilitykausi, harrastuksen kyseenalaistaminen, kotoa muuttaminen ja lopulta harrastuksen hiipuminen.

Vaikka Netta ei enää asu luonani, on lukijoita silti myös säilynyt, vaikka blogin kulta-ajat ovat jo takanapäin. Bloggaamisen lopettamisessa en vieläkään näe mitään järkeä, sillä onhan minulla edelleen välillä asioita, joita voin postata tänne. On kuitenkin ollut väistämätöntä, että tärkeysjärjestykset ovat muuttuneet. Siispä oma blogini on muuttunut ensisijaiseksi blogikseni, vaikka esimerkiksi kaksi vuotta sitten asetelma oli hyvin toisenlainen.

Soopelisirkus on ollut kiinteä osa elämääni. Se on myös Netan kasvutarina. Se on osoittanut Netan kehityksen, minkä lisäksi Miru on päässy enemmän mukaan. Enpä olisi silloin 15-vuotiaana uskonut, millaisia vaiheita tämä blogi tulisi käymään läpi. Kiitos kaikille, jotka ovat pysyneet matkassa mukana, tulleet matkaan mukaan myöhemmin tai edes jollain tavoin osallistuneet. Tästä on hyvä jatkaa.

Tilastopuoli

Tehdäänpäs blogisynttäreiden kunniaksi sama kuin viime vuonna. Lukijoita on Bloggerin kautta 68 ja Bloglovinin kautta seitsemän. Instagramia ei enää Netalla ole, mutta Facebookissa tykkäyksiä on edelleen 19. Tämä on blogin 1087. postaus. Blogger kertoo katselukertojen määräksi 101 576.

TOP 10 katsotuimmat postaukset

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Miru kommentoi säätiloja

-30 °C
Liian kylmä, todellakin liian kylmä. Varpaat jäätyy. Ei voi liikkua metriäkään.

-20 °C
Liian kylmä. En tykkää yhtään. Minä jäädyn.

-10 °C
Kylmä. Varpaat jäätyy.

-5 °C
Hrr. Varpaat alkaa jäätyä.

°C
Liian viileää. Ei kelpaa.


°C
No juu. Melkein hyvä.

10 °C
Ihan hyvä. Kai. Lämpimämmäksi ei saa mennä.

15 °C
Lämmintä, lämmintä... Hohhoijaa.

20 °C
Lämpöä piisaa. Kohtahan täällä paahtuu.

30 °C
Tännehän paahtuu jo! Liian kuuma. Ei kelpaa.


Auringonpaiste
Riippuu lämpötilasta. Pakkasella ei hyvä, helteellä ei hyvä, sopivassa lämpötilassa kelpaa.

Vesisade
Ei kelpaa missään tilanteessa. Hyi, hyi ja hyi.

Lumisade
No ei ole kyllä oikein hyvä tämäkään.

Tuuli
No kai se menettelee. Riippuu mistä roikkuu.

Pilvipouta
Erittäin jees. Riippuu tosin lämpötilasta.